Mikä on median vastuu, kun vähemmistöön kuuluva haastateltava ei halua osallistua?

Moninaisuuden puute suomalaisessa perinteisessä mediassa on edelleen ajankohtainen aihe, vaikka kehitystä tapahtuukin koko ajan. Syitä monimuotoisuuden puutteeseen on tietenkin monia, esimerkiksi se, että perinteinen media haastattelee edelleen enimmäkseen valtaa pitäviä. Tässä blogissa keskityn kuitenkin kahteen asiaan, jotka johtavat moninaisuuden puutteeseen perinteisessä mediassa: Haastattelutilanne ja median tapaa käsitellä ihmisoikeuskysymyksiä. 

Kun seuraan tai itse käyn keskustelua aiheesta median edustajien kanssa, saan usein selitykseksi, että kyllä naisia ja vähemmistöihin kuuluvia yritetään saada haastateltavaksi ”mutta kun he eivät suostu”. Tämän jälkeen peräänkuulutetaan rohkeutta mahdollisilta haastateltavilta ja sysätään vastuu heille: Jos vähemmistöihin kuuluvat vaan olisivat vähän rohkeimpia niin median moninaisuus lisääntyisi. Minä peräänkuulutan vastuuta medialta: Mistä johtuu, että haastattelutilanne nähdään niin pelottavana, että haastattelua ei uskalleta tai haluta antaa, vaikka on aiheen asiantuntija tai kokee asian tärkeäksi? 

Väitän, että toimittajat unohtavat miten vaativa tilanne haastattelu tai osallistuminen esimerkiksi television keskusteluohjelmaan monelle ihmiselle todella on. Tämä pätee myös ihmiseen, jolla on kokemusta mediasta ja on itse esimerkiksi politiikan kautta valinnut julkisen elämän. 

Useat vähemmistöihin kuuluvat henkilöt kuvailevat haastattelutilannetta vaikeaksi, koska heidän pitäisi edustaa ryhmäänsä ja puolustaa koko ryhmän oikeuksia. Samaan aikaan he pistävät itsensä likoon, avaavat kotinsa tai puhuvat oman taustansa kipukohdista ja historiasta, joka voi olla täynnä avoimia haavoja. Toimittaja, joka lähtee tilanteeseen kliinisellä asenteella, että faktoja tässä vain haetaan tai hakee vahvistusta ennakkoasetelmaan, voi tehdä suurta vauriota. 

Haastattelutilanteessa toimittaja saattaa myös yrittää tunkea vähemmistön edustajaa tiettyyn muottiin ja korostaa stereotypioita. Asiantuntijaa halutaan esimerkiksi kuvata ostoskeskuksessa, joka ei millään tavalla liity häneen tai hänen aihealueeseensa, mutta korostaa vähemmistön stereotypioita. Toimittaja saattaa esittää kysymyksiä, jotka hän aloittaa hokemalla ”tätä ei varmaan saisi kysyä, mutta kysyn kuitenkin” ja penää mielipidettä. Useimmat ihmiset haluavat haastattelutilanteessa kiltisti vastata toimittajan kysymyksiin. Toimittaja ajattelee, että ainahan voi kieltäytyä, mutta ihmiselle, jota ei ole tiukasti mediavalmennettu vastaamisesta kieltäytyminen on iso asia. Ylipäätään suostutaan kaikkeen mitä toimittaja pyytää, mutta haastattelun jälkeen ihmiselle voi tulla jopa hyväksikäytetty olo. 

Susani Mahadura ja Olli Seuri käsittelevät turvallista haastattelua podcastissa Avoin kysymys (areena.yle.fi). Podcastissa Mahadura korostaa, että kun ihmistä haastatellaan vaikeasta aiheesta, on äärimmäisen tärkeää, että hänelle luodaan turvallinen olo.

Entä median tapa käsitellä ihmisoikeuskysymyksiä? Lukuisat mediatutkimukset tulevat samaan tulokseen: Vähemmistöön kuuluvia (vammaisia ihmisiä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, etnisiä vähemmistöjä) kuvataan useimmiten mediassa uhreina tai hankalina valittajina. Kun vähemmistöön kuuluva kertoo oikeusloukkauksista tai oikeuksien puutteista (oikeuksia, jotka enemmistölle ovat itsestään selviä arkisia asioita kuten liikkuminen paikasta toiseen) hänet kuvataan vihaisena taistelijana, joka penää (etu)oikeutta ja muutosta tai antaa ”täystyrmäyksen” kehitykselle, joka loukkaisi hänen tai hänen ryhmänsä ihmisoikeuksia. 

Median perinteiset uutiskriteerit sopivat huonosti aiheisiin, joissa käsitellään ihmisoikeusloukkauksia, esimerkiksi syrjintää. Ihmisoikeuskysymyksissä haetaan vastakkainasettelua, jossa vähemmistöön kuuluva pahimmassa tapauksessa joutuu puolustamaan omaa ihmisyyttään esimerkiksi poliitikkoa vastaan, jolle toisen identiteetti ja elämä on vain mielipidekysymys. Trasek avaa tätä hyvin kirjoituksessaan (Facebook) tilanteesta, jossa transhenkilöä haettiin vastakkainasettelutilanteeseen Ylen ohjelmaan.

Yhdenvertaisuuskysymyksistä tehdään liian usein juttuja, joiden tarkoitus on saada enemmistö pöyristymään vähemmistön väitetyistä vaatimuksista siitä, että asiat joko täytyy tehdä toisin tai ”mitään ei saa tehdä”. 

Kun yllä oleviin asetelmiin vielä lisätään se viharyöppy somessa, joka suurella todennäköisyydellä kohdistuu haastateltavaan mediaesiintymisen jälkeen (joka nimenomaan saa polttoainetta median valitsemasta vastakkainasetteluasetelmasta), kynnys osallistua julkiseen keskusteluun perinteisen median kautta on vielä korkeampi. Myös tämä on ihmisoikeuskysymys ja jokaisen median, joka väittää olevansa demokratian ja ihmisoikeuksien puolella tulisi miettiä omaa rooliaan, kun seuraavan kerran vähemmistöön kuuluva tai nainen kieltäytyy antamasta haastattelun.