Kun perusopetuslaki ei riitä koulukuljetuspäätöksissä
Perusopetuslain (finlex.fi) yhtenä tavoitteena on turvata jokaiselle oppilaalle yhdenvertaisesti mahdollisuus osallistua koulutukseen ja kehittää itseään. Hyvästä tavoitteesta huolimatta lain sanamuotojen kirjaimellinen noudattaminen voi johtaa yhdenvertaisuuslain kieltämään syrjintään. Näissä tapauksissa keskittyminen pelkästään perusopetuslakiin ei riitä, vaan kuntien ja muiden koulutuksen järjestäjien on huomioitava myös yhdenvertaisuuslain velvoitteet.
Korkeimman hallinto-oikeuden tuore vuosikirjapäätös (kho.fi) tarjoaa merkittävän linjauksen yhdenvertaisuuslain ja perusopetuslain välisestä suhteesta. Tapauksessa oli kyse vammaisen lapsen mahdollisuudesta jatkaa vanhassa koulussaan perheen muutettua toisen koulun oppilaaksiottoalueelle. Kunnan sääntöjen mukaan muuton jälkeen lapsi voi jatkaa vanhassa koulussa, mutta siinä tapauksessa kunta ei järjestä lapselle koulukuljetusta. Kyseinen lapsi tarvitsi koulukuljetusta vammansa vuoksi.
Perusopetuslain 32 §:n mukaan kunta voi velvoittaa huoltajat vastaamaan koulukuljetuksesta, mikäli lapsi otetaan muuhun kuin kunnan määräämään lähikouluun. Korkeimman hallinto-oikeuden mukaan lain sanamuoto on sinällään hyvin selkeä ja kunnan toiminta oli perusopetuslain mukaista.
Yhdenvertaisuuslaki (finlex.fi) velvoittaa kuntaa kuitenkin tekemään sellaisia kohtuullisia mukautuksia, joiden avulla vammaiset henkilöt voivat yhdenvertaisesti muiden kanssa saada koulutusta. Koulukuljetus oli lapselle välttämätön ja kuljetuksen epääminen heikensi lapsen mahdollisuutta nauttia yhdenvertaisesti oikeudesta jatkaa vanhassa koulussaan perheen muuton jälkeen. Kuljetuksen kustannuksia ei voitu myöskään pitää kohtuuttomina, koska matka perheen kotoa lapsen vanhaan kouluun oli käytännössä sama kuin hänen lähikouluunsa.
Nyt saatu Korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätös vahvisti yhdenvertaisuusvaltuutetun linjan (yhdenvertaisuusvaltuutetun blogi "koulukuljetusten on oltava lapsille tuki ei rasite") koulukuljetusten roolista yhdenvertaisten koulutusmahdollisuuksien turvaamisessa. Korkein hallinto-oikeus myös tukeutui ratkaisussaan yhdenvertaisuusvaltuutetun tapauksessa yhdenvertaisuuslain 27 §:n nojalla antamaan lausuntoon.
Vaikka korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätös koskikin koulukuljetuksia, on sillä laajempaakin merkitystä. Ratkaisu vahvisti, että perusopetuslain sanamuotojen johtaessa syrjiviin lopputuloksiin, on ohjeissa, käytännöissä ja päätöksissä mentävä yhdenvertaisuuslaki edellä. Yhdenvertaisuusvaltuutettu on edistänyt vastaavaa tulkintaa viime aikoina myös esimerkiksi koronatilanteesta johtuvan etäopetuksen ohjeistuksessa (yhdenvertaisuusvaltuutetun lausunto yhdenvertainen lähi- ja etäperusopetus poikkeustilassa).
Kunnissa tulisi käydä läpi oppilaaksi ottoa, koulukuljetuksia ja muuten opetusta ohjaavat säännöt yhdenvertaisuuslain näkökulmasta. Onko ohjeisiin jäänyt välillisesti syrjiviä elementtejä ja miten niissä on huomioitu kunnan velvollisuus kohtuullisiin mukautuksiin vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuden turvaamiseksi? Pelkkään perusopetuslakiin nojaavat ohjeet eivät aina riitä turvaamaan kaikkien oppilaiden yhdenvertaisia mahdollisuuksia saada koulutusta.
Perusopetuslaki (finlex.fi)
