Hävittiin tai voitettiin, reilu peli pelattiin
Osallistuin pelaajana ensimmäiseen isoon urheiluturnaukseen ollessani 6-vuotias. Päällimmäisenä muistan joukkueemme pehmolelumaskotille puetun pelipaidan, yhteisruokaloiden liian korkeat pöydät sekä niin pitkät pistehuutorallattelut, että niitä pyydettiin lyhentämään ajallisista syistä. Yhtä kirkkaasti muistan myös yhden vastustajajoukkueen valmentajan, joka joukkueensa hävitessä uudestaan ja uudestaan muokkasi tavallisesti voittajajoukkueen loppulaulua siten, että myös hänen oma joukkueensa pääsi kiinni loppulaulun iloon ilman, että häviöön liitettiin minkäänlaista häpeää tai pelaajiin kohdistuvaa pettymystä.
On varmasti monia syitä, miksi edelleen muistan tuon joukkueen ja erityisesti sen valmentajan. Vaikka kyse oli lasten urheilusta, olimme me kaikki oppineet sisäistämään jo sen, että voittaminen oli tavoiteltavaa, eikä häviäjiä edes oikein muistaisi kukaan. Tuskin vielä tuolloin tiesin siitä, miten erilaisia häirinnän muotoja urheilussa oikeutetaan häviötä vältellessä tai miten lopulta voitto tai häviö ei ainoastaan määrittelisi itse peliä, vaan usein myös sen pelaajia, valmentajia ja aikuisia katsomoissa. Tiesin kuitenkin jo sen verran, että ymmärsin tuon valmentajan toimintamallin loppulauluiloineen olleen valitettavan poikkeuksellinen myös lasten urheilussa, ja ehkä juuri siksi se jäikin mieleeni. Jälkikäteen olen palannut usein pohtimaan sitä, miten kilpailuasetelmasta huolimatta olisi mahdollista varmistaa, että jatkuva vertailu ei luo epäasiallista käytöstä tai pitkät perinteet ylläpidä syrjiviä toimintamalleja, vaan myös urheilumaailma olisi yhdenvertainen ja yhä useammalle kuuluvuutta edustava.
Häirintä ja epäasiallinen käytös eivät kuulu urheiluun
Urheiluseuratoimintaa on luonnehdittu Suomen suurimmaksi kansanliikkeeksi, ja sillä on vakiintunut tärkeä rooli suomalaisessa yhteiskunnassa. Lähes kolmasosan koko Suomen väestöstä kattavan toiminnan merkitys on korvaamaton ja urheiluharrastuksen antamat opit elämään usein koko elämänmittaisia. Parhaimmillaan jo lapsuudesta ja nuoruudesta alkanut urheiluharrastus luo elinikäisiä ihmissuhteita, antaa merkittäviä rakennuspalikoita identiteetille ja itsetunnolle, opettaa sosiaalisia taitoja ja luo yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Urheiluseuratoiminnan ansiot ja kansanliikkeen hurmio eivät saa kuitenkaan olla syy sille, että vaikeita asioita lakaistaan maton alle tai ongelmakohtiin ei puututa asianmukaisesti. Pitkät perinteet kaipaavat aika ajoin kriittistä tarkastelua, uusien toimintamallien omaksumista ja käytäntöön tuotuja toimia, jotta kaikki se hyvä, mitä urheiluharrastuksella on antaa, olisi totta jokaisen lapsen ja nuoren maailmassa.
Lasten ja nuorten urheilun tulee olla turvallista, häirinnästä vapaata ja erilaiset yksilöt huomioon ottavaa. Sen tulee olla kannustavaa sekä iloa ja onnistumisen kokemuksia tuottavaa. Lasten ja nuorten urheilun ei kuulu olla yhä nuorempana levon kustannuksella lisättyjä treenimääriä tai itkukurkussa kivun kestämistä, ei kehojen kommentointia, nöyryyttämistä, häpeän tahallista tuottamista tai ulkopuolelle jättämistä. Sen ei kuulu olla aikuisten luomaa painetta, katsomosta huudettuja häiritseviä kommentteja tai vihamielistä ilmapiiriä. Häirintä ja epäasiallinen käytös eivät kuulu kilpailusuorituksiin, vaihtopenkille tai yleisöön. Ne eivät kuulu kisabusseihin tai leiridiscoihin, ei huoltoaseman pysähdystauoille tai koulun liikuntasalien treeneihin. Häirintä ja epäasiallinen käytös eivät kuulu urheiluun.
Kun asioihin puututaan, myös kulttuuri muuttuu
Erityisasiantuntijamme Matti Jutila vieraili tänä keväänä Ihmisoikeusliiton ”Älä riko urheilua” -podcastin jaksossa puhumassa urheilussa tapahtuvasta häirinnästä. Keskustelussa nousee useaan otteeseen esiin se, miten urheilumaailman omat lainalaisuudet ja säännöt hämärtävät helposti esimerkiksi lain asettamat reunaehdot, mikä osaltaan on ollut hidastamassa syrjintään ja häirintään puuttumista urheilussa. Lisäksi päättäviin ja vastuullisin rooleihin pääsee usein vapaaehtoisena toimivat henkilöt, joilta saattaa puuttua koulutus ja tietotaito lasten sekä nuorten kehitystä tukevasta pedagogiikasta. Ilman osaamista on vaikea turvata turvallista, häirinnästä vapaata tilaa. Urheilumaailmaan tarvitaan samanlaiset vakiintuneet käytännöt häirintään puuttumiseksi kuin mitä esimerkiksi jo koulumaailmasta pääasiassa löytyy.
Jutila korostaa podcastissa, että hyviä edistysaskelia on jo nähty lajiliittojen päivittäessä erilaisia sääntöjään, mutta käytännön toimiin on vielä matkaa. Nollatoleranssiin nojaaminen ei merkitse mitään, jos teot eivät ole linjassa sanojen kanssa. Ohjeet tulee viedä käytäntöön, jotta niistä muodostuu uusia esimerkkejä siitä, että häirintää ei enää hyväksytä. Kun asioihin puututaan, myös kulttuuri muuttuu.
On ehdottoman tärkeää, että jokaisella valmentajalla on osaamista lasten oikeuksista, sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisuudesta sekä antirasismista. Lasten ja nuorten urheiluharrastuksissa on pystyttävä käymään keskustelua siitä, miten häirintään ja epäasialliseen käytökseen puututaan sekä viestittävä myös lapsille ja nuorille siitä, miten toimia, jos kohtaa kumpaakaan. Kilpailullisuus ja voiton tavoittelu voivat helposti hämärtää sitä totuutta, että lasten ja nuorten harrastuksissa on pidettävä huolta YK:n lasten oikeuksien sopimuksen toteutumisesta ja varmistettava, ettei minkäänlaista syrjintää tai häirintää tapahdu. Seurojen on huolehdittava, että valmentajilla on tarvittava tietotaito lajiosaamisen lisäksi myös kohdata erilaiset lapset ja nuoret yksilöllisesti, huomioida valmentajien kasvatuksellinen vastuu ja rakentaa sellaista harrastustoimintaa, joka ei vahingoita lapsen tai nuoren kehitystä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tunnistetaan myös ne syrjivät ja haitalliset toimintamallit, jotka ylläpitävät häpeän tuottamista, nöyryyttämistä, rasismia sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintää.
Vastuu turvallisesta ja häirinnästä vapaasta urheilusta on aina aikuisilla
Syksy tuo mukanaan taas yhden uuden kauden urheiluharrastuksissa. Viimeistään nyt on hyvä hetki pysähtyä pohtimaan aikuisena omaa toimintaa lasten ja nuorten urheilussa. Onko seuroilla selkeät ohjeet häirintään puuttumiseksi ja otetaanko yhdenvertaisuuden edistäminen tosissaan? Onko valmentajilla toimintamallit siihen, miten omassa työssään voi viestiä turvallista tilaa ja käydä avointa keskustelua häirinnän ehkäisemiseksi? Puututko sinä aikuisena katsomossa, jos kuulet loukkaavaa puhetta? Tiedätkö miten toimia, jos lapsi tai nuori kertoo kohdanneensa häirintää tai epäasiallista käytöstä?
Vastuu turvallisesta ja häirinnästä vapaasta urheilusta on aina aikuisilla. Vastuu ja velvollisuus puuttua, ennaltaehkäistä ja muuttaa toimintatapoja, jotta jokainen voisi aidosti kokea kuuluvansa. Vastuu ja velvollisuus pitää huolta siitä, että voitto tai häviö määrittelee ainoastaan itse pelin. Ei sinua valmentajana, tuomarina tai pelaajan vanhempana, eikä ainakaan lasta tai nuorta, joiden kohdalla ilon ja oppimisen pitäisi olla kaiken ytimessä. Ja ennen kaikkea vastuu ja velvollisuus varmistaa, että hävittiin tai voitettiin, reilu peli pelattiin.
