Ei tekosyitä: myös vammaisen opiskelijan tulevaisuus on työelämässä
Noin 80 prosenttia vammaisista henkilöistä on työmarkkinoiden ulkopuolella. Luku on pysäyttävä. Yksi merkittävä syy heikkoon työllistymiseen ovat työnantajien asenteet: pyörätuoli, opaskoira tai tulkki ei ole tervetullut työpaikalle, vaikka sitä käyttäisi henkilö, jolla on yrityksen tarvitsemaa osaamista ja ammattitaitoa tehtäviin. Työnhakuvaihe on vain se näkyvä jäävuoren huippu rakenteista, jotka aiheuttavat vammaisten ihmisten heikon osallistumisprosentin työelämään. Vaikeudet vammaisten henkilöiden työllistymisessä alkavat jo paljon aiemmin.
Usein vammaisen lapsen arjen eriyttäminen ikätovereiden maailmasta alkaa jo leikki-iässä. Kun valtaosa lapsista aloittaa hitaan itsenäistymisen ja oman identiteetin muodostamisen, vammainen lapsi viettää usein merkittävän osan valveillaoloajastaan toisten toimenpiteiden kohteena: sairaalassa, kuntoutuksessa ja usein jokapäiväisissä toimissa keskiössä on vamma ja erilaisuus.
Tästä ympäristöstä kasvaa lapsen normaali: kohtaamisista tuleva vertaistuki auttaa kasvattamaan identiteettiä vammaisena henkilönä, mutta integroituminen vammattomien ihmisten valtaa käyttävään yhteiskuntaan jää vajaaksi. Lapsi tai nuori kasvaa jo varhain siihen ajatukseen, ettei esimerkiksi työ kuulu hänen tulevaisuuteensa, koska hänen vammaisuuteen keskittyvässä maailmassaan työkyvyttömyyseläke on paljon tavallisempi vaihtoehto.
Jos vammainen lapsi tai nuori kasvaa oletukseen, että hänen tulevaisuutensa on työttömänä eläkkeellä, hän ei välttämättä uskalla lähteä pyrkimään aktiivisesti kohti työelämää. On vaikea uskoa omiin kykyihinsä työntekijänä, jos kukaan muu ei usko. Vaatii erityistä luonnetta poiketa ympäristön valmiiksi osoittamalta polulta. Sellainen sitkeyden ja vastavirtaan kulkemisen vaatimus karsii työelämästä ne, joilla ei ole voimavaroja potkia itse itseään eteenpäin. Vammaisilta ihmisiltä vaaditaan erityistä kapinahenkeä, jotta he pyrkivät aktiivisesti asemaan, joka on valtaväestölle oletus.
Valmistautuminen työelämään alkaa jo opiskeluvaiheessa. Olisikin tärkeää korostaa kotikasvatuksen lisäksi myös erityisopetuksessa, että työ kuuluu kaikille ja myös vammaisen nuoren kuuluu lähtökohtaisesti hankkia ne tiedot, taidot ja verkostot, joita tarvitaan työelämässä: kuntoutus- tai sopeutumisvalmennuskurssille osallistuminen ei korvaa kesätyökokemusta. Parinkin viikon työkokemus voi antaa nuorelle kontakteja, joiden kautta voi löytyä pidempiaikainen työ joko opintojen ajaksi tai valmistumisen jälkeen.
Kannustamalla nuorta töihin jo varhain hänelle annetaan tasavertaiset mahdollisuudet kilpailla vammattoman maailman työpaikoista ja vähennetään rekrytoijien syitä olla palkkaamatta henkilö, jonka osaaminen on samalla tai muita hakijoita paremmalla tasolla. Työnhakutaitojen kehittäminen ja esimerkiksi sosiaalisen median hyödyntäminen työnhaussa lisää myös vammaisen työnhakijan todennäköisyyttä tulla valituksi töihin.
Vammaista nuorta pitäisi rohkaista näkemään itsensä ensisijaisesti osaamisensa ja mielenkiinnonkohteidensa kautta. Vamma on tosiasia, jonka asettamat rajoitteet on pakko hyväksyä, mutta sille ei pidä antaa valtaa määritellä elämän kulkua. Tämä pätee sekä yksilön että yhteiskunnan rakenteiden näkökulmasta. Vammasta riippumatta kaikilla on oikeus tehdä omaan tulevaisuutensa kohdistuvia valintoja. Päätösvaltaa ei saa eikä tarvitse luovuttaa itsensä ulkopuolelle.