Vammaisuuden stereotypiat mediassa hidastavat vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumista

Perinteisellä medialla on keskeinen rooli tiedon välittäjänä, osana julkista keskustelua, agendan rakentajana ja näkökulmien valitsijana. Tiedonvälittäjän asema korostuu sellaisissa aiheissa, jotka eivät ole yleisölle tuttuja tai, joista he eivät saa suoraa tietoa. Median luoma kuva vammaisuudesta ja vammaisista ihmisistä on merkityksellinen muun muassa siksi, että moni muodostaa kuvansa vammaisuudesta täysin median kautta saatujen mielikuvien perusteella. Näin on, koska vammaiset henkilöt ovat syrjässä yhteiskunnasta liian monella elämänalueella, kuten työelämässä.

Poissulkevia asenteita vammaisia henkilöitä ja vammaisuutta kohtaan esiintyy ja on esiintynyt kaikissa yhteiskunnissa läpi historian. Länsimaissa vammaisuus on pitkään nähty ja nähdään osittain edelleen henkilökohtaisena tragediana ja epäonnistumisena. Tätä mielikuvaa on yritetty muuttaa 1960-luvulta lähtien, jolloin vammaisaktivistit alkoivat vaatia vammaisille henkilöille oikeuksia. Päätavoite oli saada yhteiskunta muuttamaan näkemystään siitä, miten vammaisuus tulisi ymmärtää: ei lääketieteellisenä ongelmana vaan poliittisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä.  

Asenteet vammaisia ihmisiä kohtaan muodostuvat median kautta

Media on tässä yhteiskunnallisessa kehitysvaiheessa tärkeässä roolissa. Sillä miten vammaiset henkilöt esitetään mediassa, on valtava vaikutus siihen isompaan ja hitaampaan liikkeeseen, joka vaikuttaa sekä vammaisten henkilöiden omakuvaan että heidän asemaansa yleisesti yhteiskunnassa. Koska vammaiset henkilöt usein esitellään mediassa yhä vain nimenomaan vammaisuuteen tai esteettömyyteen tai vammaispalveluihin liittyvässä kontekstissa, se jo osaltaan muokkaa asenteita vammaisia ihmisiä kohtaan, muuta myös vammaisten henkilöiden minäkuvaa lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien ja vaikuttaa siihen, miten vammaiset henkilöt näkevät itsensä, tulevaisuutensa ja asemansa yhteiskunnassa. Muutosta tähän toisi se, että vammaiset näkyisivät myös haastateltavina ja asiantuntijoina muissa kuin vammaisasioissa: työntekijöinä, opiskelijoina, asiantuntijoina, palveluiden käyttäjinä siinä missä muutkin. 

Yhdenvertaisuusvaltuutetun tekemässä selvityksessä vammaisten henkilöiden kokemasta syrjinnästä (Yhdenvertaisuusvaltuutettu, 2016) yli puolet vastaajista totesi, asenneilmapiirin vammaisia henkilöitä kohtaan olevan Suomessa huono tai erittäin huono. Kun selvityksen tuloksista keskusteltiin julkaisuseminaarissa, moni nosti esiin median roolin ilmapiirin muokkaajana. Negatiiviset asenteet ja ennakkoluulot elävät osittain siksi, että joukkoviestimet toistavat niitä.

Vammainen ihminen on mediassa joko uhri tai sankari

Tutkimustieto siitä, miten vammaisia henkilöitä ja vammaisuutta kuvataan mediassa, on aika yhtenäistä, ja negatiivisen kuvan yleisyys on ilmeinen. Media antaa vääristyneen kuvan vammaisista henkilöistä, vammaisuudesta ja vammaisten henkilöiden syrjintäkokemuksista, ja tämä vääristynyt mediakuva on osa vammaisten henkilöiden kokemaa rakenteellista syrjintää. Vammaisten henkilöiden kohtaamat asenteet eivät ainoastaan kumpua yksilöiden ennakkoluuloista vaan ovat rakenteellinen osa yhteiskuntaamme. 

Vammaiset henkilöt kuvataan mediassa joko avuttomina, riippuvaisina uhreina tai rohkeina, selviytyjinä ja sankareina. Toiseus on vahvasti läsnä ja jopa huumorin aihe. Yhteistä on, että vammaisuus nähdään normista poikkeavana ja vammainen henkilö kuvaillaan puutteellisena ihmisenä. Vammaisia henkilöitä ei pyydetä puhumaan omista asioistaan, vaan usein heitä edustaa vammaton asiantuntija. Media myös vahvistaa kuvaa siitä, että vammaisuus on jotain pelottavaa. 

Eri tutkijat kategorisoivat vammaisten henkilöiden rooleja mediassa hieman eri tavalla, mutta yhteistä rooleissa on lääketieteellinen näkemys vammaisuudesta ja se, että vammainen keho on viallinen ja se pitää parantaa. Mediassa esiintyy myös usein rooli, jota kutsutaan sankarivammaisuudeksi (englanniksi super-crip). Tässä roolissa vammaiset henkilöt ovat poikkeusyksilöitä, jotka tekevät miltei yliluonnollisia asioita voittaessaan vammaisuutensa tuomat haasteet. Arkiset asiat kuten työssä käyminen tai kotoa muuttaminen esitetään yllättävinä.  

Mitä tarkoittaa tavanomainen elämä? Ja miksi se on tavoiteltavaa? Vammaisten henkilöiden elämää kuvataan mediassa usein vammattoman näkökulmasta verraten vallitsevaan normiin. Normaaliuden kehyksessä vammattomien ja vammaisten ihmisten vertailu toimii toki monessa jutussa tehokeinona osoittamassa, miten kohtuuton vammaisten henkilöiden tilanne on. Vertaamalla niin sanottuun normaaliin elämään, lukija voi ehkä paremmin ymmärtää, miksi tarvitaan muutosta, pelätään tai ollaan vihaisia. Normaaliuden läsnäolo tekee kuitenkin selväksi, mikä on näiden mediasisältöjen kohderyhmä - vammattomat ihmiset. Nämä vertauskuvat saattavat lisätä vammaisten henkilöiden ulkopuolisuuden tunnetta.  

Vastakkainasettelu ei sovi ihmisoikeuskysymyksiä käsittelevään journalismiin 

Median perinteiset uutiskriteerit sopivat huonosti aiheisiin, joissa käsitellään ihmisoikeusloukkauksia, esimerkiksi syrjintää. Ihmisoikeuskysymyksissä haetaan vastakkainasettelua, jossa vähemmistöön kuuluva pahimmassa tapauksessa joutuu puolustamaan omaa ihmisyyttään esimerkiksi poliitikkoa vastaan, jolle toisen identiteetti ja elämä on vain mielipidekysymys. Medialle niin tavallinen vastakkainasettelu luo kuvan siitä, että vammaisten ihmisten oikeuksien toteutuminen olisi jollekin toiselle ongelma tai johtaisi siihen, että joltain toiselta jää jotain saamatta. Tämä korostuu esimerkiksi median jutuissa, joissa käsitellään vammaisten henkilöiden koulunkäyntiä tai oikeutta opintoihin.

Vaikka tutkimus ei maalaa ruusuista kuvaa vammaisten ihmisten mediarepresentaatiosta olen huomannut, että mediassa on tapahtumassa positiivinen muutos: Uhrin asema on toki yhä läsnä, mutta mielenkiintoista on, että vammainen henkilö nähdään useammin yhteiskunnan, eikä oman vammaisuutensa uhrina. Vammaisuuden aiheuttamat haasteet mainitaan jutuissa nimenomaan niin, että ne antavat esimerkin siitä, miten yhteiskunta on esteellinen, toimii huonosti tai oikeuksien vastaisesti. Myös ableistisen terminologian käyttö on vähentynyt ja vammaiset henkilöt saavat useammin edustaa itseään. Tämä tosin tuo uusia haasteita, kun vammainen henkilö tai muu vähemmistön edustaja tahtomattaan joutuu edustamaan kokonaista vähemmistöryhmää. 

Median rooli ei kuitenkaan ole enää itsestään selvä. Vammaisjärjestöt, vammaiset henkilöt ja heidän läheisensä eivät ole enää riippuvaisia perinteisen median luomasta kuvasta vammaisuudesta, kiitos sosiaalisen median. Sosiaalisen median kanavat ja internet antavat vammaisyhteisölle mahdollisuuden itse rakentaa monipuolista kuvaa itsestään ja parhaassa tapauksessa perinteinen media käyttää tätä tietoa ja ottaa opiksi. Kun median rooli ensisijaisena tiedonvälittäjänä ei tule enää yhteiskunnalta annettuna, ihmiset eivät enää myöskään automaattisesti hyväksy elitististä mediaa, jonka sisällön tekevät ja jonka kohderyhmänä ovat enemmistöön kuuluvat etuoikeutetussa asemassa olevat henkilöt. Median täytyy tulevaisuudessa ottaa yhä paremmin huomioon ne, joiden ääni ei yleensä kuulu, ja ottaa vähemmistöihin kuuluvat ihmiset paremmin mukaan sisällön tuottamiseen. 

Miten voit toimittajana kehittää vammaisten henkilöiden mediarepresentaatiota?

1) Pohdi kenen näkökulmasta juttusi on tehty? Kuka on esimerkiksi kuviteltu lukija? Kuuluuko vammainen ihminen tähän lukijaryhmään? 

2) Haastattele vammaisia ihmisiä muussa roolissa kuin heidän vammaisuutensa takia 

3) Pohdi kenen ääni kuuluu jutuissasi vammaisista ihmisistä? Kuka edustaa vammaisten ihmisten mielipidettä? 

4) Tarkkaile millä sanoilla kuvaat vammaisuutta tai vammaisia ihmisiä? Kuvaillaan vammainen henkilö joko uhrina tai sankarina? Onko vammainen ihminen jutussa itse aktiivinen toimija vai tarkastelun kohde?

Tämä blogkirjoitus on alun perin julkaistu RareMedian tekemässä oppaassa Kenen tietoo.