Maa, jossa työperäinen ihmiskauppa tunnistetaan

Tutustuin ihmiskauppaan ilmiönä ensimmäisen kerran kansallisen ihmiskaupparaportoijan pitämällä luennolla 2010-luvun vaihteessa. Asia painui unholaan useammaksi vuodeksi, kunnes sain kerran eräältä asianajajalta tiedon kahdesta kielitaidottomasta intialaisesta miehestä, joita oli käytetty hyväksi heidän silloisessa työpaikassaan. Muistan, kuinka lamppu syttyi päässäni.

Aloin kollegani kanssa tavata rikoslakia ja mietimme, täyttyvätkö tässä mahdollisesti ihmiskaupan tunnusmerkit. Asia oli täysin uusi omassa hallinnossamme enkä saanut edes lupaa tilata tulkkeja paikalle työntekijöiden kuulemista varten. Ihmiskaupparaportoijalta sain kuitenkin tapauksen selvittelyssä arvokkaita neuvoja ja jopa lupauksen tulkkimaksun hoitamisesta.

Valitettavasti tuolla kertaa asian setviminen omalta osaltani kuitenkin päättyi kesken kaiken. Esimieheni totesi, ettei ihmiskaupan tutkiminen kuulu työtehtäviini eikä oikeastaan koko työsuojeluhallinnon mandaattiin. Oma herätykseni oli kuitenkin tapahtunut, ja pitkällisen yhteistyön tuloksena saimme viimein myös työsuojeluhallintoon virallisen ohjeistuksen, jossa todetaan selvästi, että ihmiskaupan uhrien auttaminen kuuluu myös jokaiselle työsuojelutarkastajalle.

Kivisen alun jälkeen eri toimijoiden välisellä hyvällä yhteistyöllä Suomi on noussut Euroopassa maaksi, jossa tunnistetaan poikkeuksellisen hyvin työperäisen hyväksikäytön uhreja.